18.12.2016

PART 17: LYRICS OF MY LIFE

Tjänare! Tässä luukussa käydään läpi vähän syvällisempiä asioita, enkä oo nähnyt tällaista postausta vielä kenenkään tekemänä, mutta päätin itse toteuttaa tämän. Eli siis kohta näytän teille muutamien biisien lyriikoita, ja kerron, miksi ne ovat mulle niin tärkeitä/miten ne liittyvät omaan elämääni. 

VAROITUS: jos sua ei kiinnosta lukea syvällistä/negatiivista/surullista tekstiä, lopeta lukeminen tähän. 

 I hate you, I love you, I hate that I love you. Don't want to but I can't put nobody else above you. I hate you, I love you, I hate that I want you. You wan't her, you need her, and I'll never be her. 


Oon niin monta kertaa ollut ihastunut ihmiseen, josta olen tiennyt, etten voi saada häntä. No joo, kaksi kertaa olen ihan virallisesti seurustellut, että siitä voi laskea, montako kertaa on mennyt mönkään. Se on pidemmän päälle helvetin rankkaa ihmiselle, jolla on jo valmiiksi olematon itsetunto ja muutenkin asiat päin sanonko mitä. Aina ei oo helppoa ei. 

"Turvallista matkaa", sanoit lentokentällä, kun halattiin. "Soitellaan kun sataa, eli tuskin kuukausiin", me naurettiin. "Rakas, älä huoli mistään, aika rientää, pian jo kotiin tuut", sä sanoit näin. Metelin ja ruuhkan keskellä kun seistiin hiljaa ikuisuus sylikkäin. Me hymyiltiin ja tiedettiin, kuinka mielettömäksi kaipuu kasvaa nopeesti. Me hymyiltiin ja hyvästeltiin, sillä täytyy uskaltaa elää vaikka rakastaa.


Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, niin mulla on itsellä lähes samanlainen kokemus edellisestä suhteesta. Olin tullut sinä päivänä bussilla näkemään mun poikaystävää (oltiin siis kaukosuhteessa, välimatkaa n. 100km). Oltiin nähty sitä ennen kerran kasvokkain, ja mua ei jännittänyt enää niin paljon. Se oli mun elämän paras päivä. Koin mun ensisuudelman, ja se oli kuin elokuvissa. Istuttiin sylikkäin jossain puiston penkillä pussailemassa monta tuntia. Mutta sit tuli se hetki, kun piti sanoa hyvästit. Se taas oli ehkä mun elämän paskin hetki siihen mennessä, siltä se ainakin tuntui siinä hetkessä. Halattiin siinä huoltoaseman pihalla varmaan viis minuuttia, mä itkin. Varmaan näytin ihan pandalta, kun ripsivärit oli levinny pitkin poskia. Oli ehkä maailman ihanin juttu, että poikaystävä otti vielä mopokypärän pois päästä ja antoi pitkän pusun, ennen kuin sitten lähdettiin eri suuntiin. Ihana päivä oli ja lämmöllä vielä muistelen, vaikka voisi kuvitellakin ihan muuta sitten viime talven jälkeen... 
 Ja sä vain lähdit kävelee sanomatta edes moi, mä kun luulin etten ilman sua elää enää voi. En kai tuntenut sua vielä tippaakaan. Ja tuskin niitä mietit, me mitä kerran luvattiin, kun mä uskoin niinkuin hölmö vain sun uusiin valheisiin. Miten palat yhteen liimatuksi saa? Kato mitä sä teit, sä jätit vain sirpaleita. Heitit hiekkaa suoraan mun silmiin, multa petti alta maa. Kato mitä sä teit, sä jätit vain sirpaleita. Enää vain palaneita siltoja vain jäljet savuaa. 


Miks sä sytytit sillat palaa? En löydä enää sun luo. Teitkö sä tän tahallaan? Nyt kaikki palaa. Miks sä sytytit sillat palaa? Sun liekit satuttaa mua. Jätit mun maailman palamaan, nyt kaikki palaa. 


Vaikka olemme kahden, olet jossain kaukana. Ilma on hiljaisuudesta sakea. Katsot minua silmiin, ja pidätät itkua. Myönnettävä kai, että ollaan lähellä loppua. 


No, eihän tää rakkaustarina sitten kestänytkään ikuisesti. Yhtenä iltana vaan yksi lause riitti pilaamaan kaiken. Sanoin hänelle, että "löydät kuitenki jonkun paremman kun mut". Siitä alkoi noin 2 kuukautta kestävä mykkäkoulu. Ei vastattu viesteihin, ei niin millään. Enhän mä ollut tarkoittanut hänelle mitään pahaa missään vaiheessa, sinä iltana ku tää tapahtui, tuntui vaan niin paskalta. Ystävänpäivänä sitten koitin soittaa hänelle, piip-piip-piip vaan kuului toisesta päästä. Tekstiviesti oli viimeinen vaihtoehto, ja siihen sain sentään vastauksen "no mitä asiaa".. herra ei ollut oikein vastaanottavaisella tuulella, ja sano mulle vain hyvästit siinä ilman mitään selityksiä. Silloin mua lähinnä nauratti koko asia, koska mulla oli jo tavallaan "uusi" ihastus (jonka kanssa asiat menivät myös ihan v*tuiksi), mutta nyt, vaikka kohta on mennyt vuosi meidän erosta, voin ihan rehellisesti sanoa, etten ole vieläkään päässyt siitä yli. Mulle ei koskaan oo kerrottu sitä, miks hän jätti mut niin, minkä takia ylipäätään jätti ja mitään. En niinku mitään. Pakko on ollut vaan kestää, mutta ei hyvältä tunnu. 


 Lopetin sekoilun, se oli parasta ikinä. Mut kerro, kuka pystyis rakastaa pipipäät, joka on hiljanen ja outo ku pää on jumissa, pelkkii painajaisii mä nään mun unissa. Niis mua jahdataan tai läheiset lahdataan, miten mä voisin aamusin pysyy vahvana? Tai illal kun pyörin tunteis se ärsyttää, ku en saa unta vaikka napit väsyttää. Oot sä tavannu ketään yhtä noloo? Kaikki nää doupit jätti tyhjän olon. Sen takii mä oon välil kiusallinen, niinku tää ois pomon järkkäämä illallinen. Tuntemattomii haamui kulkee vastaan, mun lääkkeet estää mua tuntemasta. Haluisin itkee, mut se ei vaan oo mahollist, haluisin nauraa, mut se ei vaan oo mahollist. 


Mä en voi henkisesti hyvin. Oon joskus varmaan puhunukkin siitä täällä, mut en kovinkaan syvällisesti. Kuitenkin siis mulla on välillä parempia ja välillä huonompia jaksoja. Huonoja aikoja on olleet mm. juurikin kaikkien erojen jälkeen, kun koulussa on ollut rankkaa, kun on vaan yksinkertaisesti ollut liikaa tapahtumia, stressi, unenpuute/univaje ja kaikki vastaavat tilanteet. Tää vuosi on ollut varmasti kaikista vaikein tähän mennessä ja myös huonoja jaksoja on ollut enemmän. Alkusyksy oli ihan kamala, lukio oli juuri alkanut ja yritin liikaa, koulu stressasi ihan liikaa, menetin kahden viikon yöunet kun mietin esitelmän pitämistä. Sitten se vähän helpotti. Mua on kiusattu siis aika paljon koulussa, ja siks oonkin saanut koulussa sellaisen hiljaisen ja syrjityn tyypin leiman, joka vaikuttaa muhun edelleen tosi paljon. Mun itsetunto on välillä ollut niin alhaalla kun se voi olla, että suurinpiirtein itken, kun edes ajattelen koulua ja sitä, että joudun menemään sinne toisten ihmisten sekaan, ja ne voi sanoa ja tehdä mulle ihan mitä tahansa. Parempina hetkinä uskon siihen, että kyllä mä selviän asioista mistä pitääkin, ja oon ihan yhtä hyvä ja samanarvoinen kuin toisetkin. 

Paan täysille luureihin sen laulun, jonka voima vie mut mukanaan. Moi teille kaikille, sen kun huutelette, harmi kun en kuule sanaakaan. 

Tää biisi muistuttaa mua mun exästä, koska aina kun mulla oli paha olla ja itkin, kuuntelin tätä biisiä ja mun entinen poikaystävä lohdutti mua. Mutta ei enää siitä poikaystävästä, vaan tästä biisistä. Tää on silleen tosi osuva, koska tavallaan vaikka mulla ihan äärimmäisen huono itsetunto ja -luottamus on edelleen ainakin ajoittain, tästä biisistä tulee aina vaan niin hyvä mieli ja just sellainen olo, että huudelkaa vaan, mua ei kiinnosta. Niin se pitäis ollakin! Ei saisi välittää liikaa siitä, mitä mieltä muut on sun tekemisistä tai yhtään mistään. Jokainen elää tätä elämää vain itseään varten. Voi kun mä joskus itsekin ymmärtäisin sen, tai ainakin pystyisin toteuttamaan sen käytännössä. Ei mun pidä elää elämääni sen mukaan, mitä muut haluaa tai odottaa mun tekevän. 

JOKO SIELLÄ PUOLELLA RUUTUA PORUKKA ODOTTAA INNOKKAASTI JOULUA?

3 kommenttia:

  1. Kivasti toteutettu postaus. Ja tsemppiä niihin elämän hankalimpiin jaksoihin, niistä pääsee aina yli kunhan vaan jaksaa taistella :)

    toverit.blogspot.com

    VastaaPoista
  2. Ihana ja kauniisti toteutettu postaus <3 Sä oot vahva ihminen ja varmasti tiedät sen itsekkin, tsemppiä :)

    VastaaPoista

Kommentit ovat aina tervetulleita, mutta mieti kaksi kertaa, haluaisitko itse saada samanlaista palautetta. Huomioithan myös sen, että kommentit näkyvät vasta hyväksynnän jälkeen.