31.3.2016

Healthy food is good

Nyt pitkästä aikaa vähän erilaisempaa postausta, nimittäin tänään ajattelin jakaa teille tälläisen tositosi helpon ja simppelin välipala-ruokaohjeen. Kaikkien, jotka on peruskoulun ekaluokalta päässeet, pitäisi osata voileipä tehdä ihan ilman ohjeitakin, mutta tää oli tosi hyvää ja terveellistä ja varmasti joukossa on myös niitä, joilla ei ne ruuanlaittotaidot ole ihan huippuluokkaa, joten tämän VARMASTI jokainen osaa tehdä. :) Tossa alla on ohje miten minä tein, jokainen voi tehdä sitten niin kuin haluaa ja lisätä väliin haluamiaan aineksia.

Täytetyt voileivät Roosan tyyliin

2 kpl Reissumies Kaura- leipiä (yht. 4 puolikasta)
muutama viipale kermajuustoa
flora-margariinia

2 tomaattia
pala kurkkua
muutama salaatinlehti
tuoretta basilikaa





1. Ensin voitelin leivät ihan normaalisti, laitoin juustosiivut väliin ja lämmitin mikrossa sen verran että juusto vähän ehti sulaa. Margariinin olisi tietty voinut jättää poiskin, syödessä rasvaa valuu aika ikävästi käsille..

2. Sillä aikaa kun leivät oli mikrossa pesin ja pilkoin kasvikset, ja lopulta täytin leivät. Osan täytteistä napsin ihan suoraan, koska kaikki tomaatti- ja kurkkuviipaleet eivät mahtuneet väliin :-D

3. Lopuksi laitoin leivät vielä suodatinpussiin, koska ne olivat vielä aika kuumia ja muuten olisin saanut sivoilla välistä tippuneita kurkkuviipaleita ja tomaattimehuja lattialta ja oisin sotkenut vaatteet (ensi kerralla täytettä voisi laittaa ehkä vähän hillitymmin :P)






























Hyvä ja terveellinen tapa korvata esim. lämmin ruoka :-)

Tälläistä tänään, viikonloppuna viimeistään seuraavan postauksen merkeissä.♥

30.3.2016

Mä tykkään susta..

...ja kovasti tykkäänkin. Olen siis ihan lähtemättömän ihastunut tällä hetkellä, varmaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ihastuminen on samalla tosi raastava ja ahdistava tunne, mutta mulle se ainakin antaa energiaa ja saa hymyn väkisin huulille.

Koulussa en pysty keskittymään enää opiskeluun, vaan pelkästään siihen, näänkö kenties ihastukseni ensi välkällä edes vilaukselta, tai miettimään, mihinköhän hän mahdollisesti istuu huomenna luokassa. Olisikohan mahdollista, että kotitaloustunnilla opettaja päättäisi vaihtaa pöytäryhmiä ja joutuisin ihastukseni kanssa samaan? Perhoset lentelevät vatsassa ja jos edes kuvittelen suudelman hänen kanssaan, jalat meinaavat lähteä alta

Kun nään hänen hymyilevän, itsellänikin nousee väkisin suupielet ylöspäin. Ne iloiset silmät saa mut aina iloiseksi. Kun hän ei ole koulussa tai en näe häntä, mietin, missä hän mahtaa olla, ja onkohan hänellä kaikki hyvin. Kun kuulen sattumalta jonkin rakkauslaulun, on mahdotonta olla yhdistämättä sitä häneen. Kun hän katsoo muhun, edes puolikkaan sekunnin ajan, tuntuu että mun sydän pysähtyy. Onkohan mun hiukset hyvin? Onkohan mun ripsari levinnyt? Repsottaakohan mun paidan helma? Onkohan mun hampaisiin jäänyt ruokaa syönnin jäljiltä? En kai vaan haise hieltä? En kai vaan tiputtanut lihakastiketta päälleni ruokalassa? Näitä asioita varmasti jokainen on joskus kelannut, kun on ollut ihastunut.

Ennen inhosin koulua, mutta nykyään rakastan sitä. En opiskelun takia, en tykkää kirjoista tai tehtävistä yhtään, en vaikka saan melkein joka kokeesta kiitettävän. Vaan siksi, että nään siellä hänet. Ihastukseni. Henkilön, jolle en ole koskaan puhunut mitään. Jonka kanssa ei koskaan olla vaihdettu sanaakaan. Tiedän hänestä vain hänen nimensä, millä luokalla hän on, miltä hän näyttää ja miltä hänen puheensa kuulostaa. Ja silmien värin. Silti olen jostain syystä ihastunut juuri häneen.♥

Ihastuneena lähes aina miettii sitä, tunteekohan se ihastukseni kohde samoin itseäni kohtaan.
Tuntuu niin käsittämättömän vaikealta arvioida, mitkä "merkit" osoittaisivat hänen mahdollista kiinnostustaan. Jokainen katsekontakti ja muu samantapainen ele on helppo tulkita kiinnostukseksi, vaikka siitä ei olisikaan kyse. Kaikki sen varmasti joskus ovat kuulleet tai lukeneet jostain, että "jos haluat tietää, tykkääkö sun ihastus susta, sun pitää kysyä siltä." No, juurikin niin. Ainoa pomminvarma tapa saada tietää, onko hänelläkin tunteita sua kohtaan, on kysyä sitä suoraan häneltä itseltään. Mutta kun se on niin kamalan vaikeaa ja pelottavaa. Mitä jos hän ei olekaan ihastunut muhun? Jos olenkin vain kuvitellut kaiken.

Oikeastaan tykkääminen ja ihastuminen ei edes oo loppupeleissä kovin paha juttu. Jos tyyppi on yhtään aikuismainen ja kypsä, se ei rupea pilkkaamaan tai haukkumaan sua kavereilleen, jos kerrot sille ihastumisestasi. Vaikka tyyppi ei tuntisi samoin, se on varmasti hänelle ihan ok. Varmaan hän on vaan imarreltu ja iloinen saamastaan huomiosta. Ja ihastumisia tulee aina uusia, ne kestää jonkun aikaa, loppuu itsestään tai sitten muuttuu hyvällä tuurilla seurusteluksi. Ihastuminen on ihan kivaa.

Voi olla aika ahdistavaa ihastua ihmiseen, jota ei tunne ollenkaan. Niinkuin minä olen. Olisi ihanaa tutustua häneen, mutta kun ei vaan tiedä miten, Koulussa ei huvita mennä vaan yhtäkkiä juttelemaan hänelle, kun hän on kavereidensa seurassa ja joutuisimme molemmat naurunalaisiksi. En edes saisi sanottua muuta kuin moi. En kehtaa pyytää häntä facebookissa kaveriksi, koska en ole varma onko se hänen oikea profiilinsa, ja mitäköhän hänen kaverinsa ajattelisivat.

Hyvä keino yrittää tutustua on esim. mennä juttelemaan ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa, ja kysyä, missä matikanluokka on. Jos poika on hyvä matematiikassa, voit pyytää häntä auttamaan yhtälöissä tai opettamaan sinulle, miten lasketaan suoran kulmakerroin. Voit myös pyytää häntä vaikkapa kahville koulun jälkeen, ja jos paikka on hänelle entuudestaan tuttu, voit pyytää häntä suosittelemaan jotain. Voit myös kysyä, lähtisikö hän kanssasi illalla katsomaan uusimman Bondin leffateatteriin tai vaikka pizzalle. Jos hän suostuu, hän on melko varmasti ainakin vähän kiinnostunut.


On ihanaa olla ihastunut. Tämä viimeisin ihastuminen on muuttanut mun käyttäytymistä ihan TODELLA paljon, ihan viikossa parissa, koska en haluaisi mitään muuta, kuin tämän ihanan ihmisen ja hänen huomionsa.


  • en enää voi mennä kouluun ilman meikkiä. EN VAAN VOI.
  • puhdistan kasvot joka aamu ja ilta, ja käytän yhteensä kolmea eri ihonhoitotuotetta kasvoilleni kahdesti päivässä. Ennen laiminlöin ihonpuhdistuksen täysin, enkä jaksanut panostaa. Enhän halua että hän ajattelee mun olevan hirveä finninaama, joka ei pidä ihostaan huolta!
  • harjaan hampaat JOKA aamu ja JOKA ilta. Mikään ei olisi nolompaa, kuin pussata ihastuksen kanssa TAI edes puhua tälle, kun hengitys haisee. Ajatus ei varmaankaan olisi kovin mieluinen vastapuolenkaan mielestä. Valkoisella hymyllä on myös helppo hurmata.
  • panostan pukeutumiseen, ja haluan näyttää hyvältä ihastukseni silmissä. En enää käytä samoja housuja viikkoa putkeen, vaikka "ne ovat vielä ihan puhtaat". Haluan näyttää ihastukselleni parhaimman version itsestäni.
  • käytän mietoa hajuvettä. Haluan tuoksua hyvältä (koska hänkin tuoksuu, ja joo olen haistellut:D), mutta en kuitenkaan aiheuttaa hänelle astmakohtausta suihkuttelemalla puoli pulloa parfyymiä aamuisin. 
  • pidän huoneeni siistinä. Mikään ei olisi niin noloa, kuin se, että ihan yhtäkkiä ihastukseni tulisi meille sattumalta kylään ja näkisi mun likaiset alusvaatteet ja koulukirjat sekaisin mun huoneen lattialla. EI.
  • käyttäydyn ihan omituisesti. Punastelen, kun hän on viiden metrin etäisyydellä, ja tiputtelen asioita käsistäni, kun hän sattuu katsomaan mua silmiin.  En voi olla hymyilemättä, kun hän on näköpiirissä. Toivottavasti hän ei ajattele mun olevan sekaisin päästäni, kun aina hänen osuessaan näkökenttääni alan käyttäytyä ihan oudosti :D
Sitä se ihastuminen teettää. Se on samalla kamalaa, mutta samalla maailman paras tunne. Mikään ei olisi niin ihanaa, kuin päästä lähelle kyseistä ihmistä, ottaa hänestä kiinni, painaa päänsä hänen syliinsä, halata pitkään, tarttua häntä kädestä kiinni ja suudella pitkään.♥







Mitä ajatuksia teillä on ihastumisesta? Ootteko itse ihastuneita? Onko kenelläkään kokemuksia, joista haluaisit avautua? Vai herättikö teksti mitään ajatuksia? :)

29.3.2016

Kiusaaminen jättää arvet

Päätin aloittaa heti alkuun aikas vakavalla aiheella, älkää säikähtäkö, postaukset eivät tule aina olemaan tällaisia :D asiasta puhuminen ja etenkin kirjoittaminen on minulle helppoa, ja haluan auttaa mahdollisesti samassa tilanteessa olevia/olleita, ja toivon sydämestäni, että kukaan ei joutuisi kärsimään turhaan. Mutta nyt itse asiaan.

Siitä puhutaan aina koulussa, ja kaikki luultavasti tietää MITÄ se kiusaaminen on teoriassa. Ulkopuolelle jättämistä, pahanpuhumista, hakkaamista ja lyömistä, henkistä satuttamista, valheellisten asioiden levittelyä toisista, netissä toisen kuviin ikävästi kommentointia, pahoinpitelyä ja yksinkertaisesti sitä, että haluaa tehdä tahallaan toisen elämästä helvettiä. Mutta loppupeleissä harva ihminen tietää MILTÄ se kiusaaminen tuntuu. Ja voin sanoa, että sitä en haluaisi kenenkään kokevan, enkä toivoisi sitä yhtään kenellekään, en edes pahimmille vihamiehilleni. Se jos jokin on oikeasti paskaa.

Mua on siis itseäni kiusattu, ja kirjoitan tän postauksen omien kokemusteni pohjalta. Muutenhan tähän en edes olisi ryhtynyt, ja idea tähän postaukseen tuli siitä, kun musta tuntuu, että varsinkin koulussa monet ihmiset ei ota koulukiusaamista puhumista tosissaan. Kaikki kyllä tietää mitä se on, miten siihen PITÄISI puuttua, ehkä mitä se aiheuttaa ja että se on väärin. Mutta se on vaan yksinkertainen tosiasia, että ne ihmiset, jotka ei kiusaamista ole joutuneet koskaan kokemaan, eivät tajua sanan varsinaista merkitystä. Sana kiusaaminen merkitsee ihan eri asioita heille, kuin meille kiusatuille,

Mun kiusaaminen lähti luultavasti siitä, kun ala-asteella ihan ekoilla luokilla mulla oli hienommat vaatteet, olin parempi koulussa ja enemmän opettajien suosiossa kuin mun kiusaajat, ja he olivat mulle kateellisia. Enhän mä sillon ite ymmärtänyt yhtään mistään pukeutumisesta ja sellasesta, enkä tiennyt, miksi mua sorsitaan, ei oteta leikkeihin mukaan, musta piirrellään pilapiirrustuksia ja puhutaan pahaa. Meidän koulu oli tositosi pieni ja kaikki tunsi toisensa, ja mulla oli kuitenkin onneksi muutamia kavereita muilta luokilta. Oppilaita oli koko koulussa alle 30.

Kolmosluokalla mua kiusattiin edelleen, ja silloin alkoi tulla kuvioihin jo mm. sitä, että enkuntunneilla jäin aina ilman paria, ja meidän kouluavustaja joutui aina olemaan mun parina (hän on mun sedän ex-vaimo ja oltiin muutenkin kyllä tekemisissä). Huomasin myös sen, kun esimerkkinä käsityön tunneilla yritin tehdä siistiä työtä, ja mua koko ajan vaan häirittiin eikä annettu työrauhaa.

Kolmannen luokan jälkeen mun vanhemmat erosivat, ja jouduin vaihtamaan koulua pienestä 30 oppilaan kyläkoulusta noin 100 oppilasta suurempaan kouluun keskustaan, ja mikä on sanomattakin selvää, se oli mahdollisimman huono hetki vaihtaa koulua. Musta oli tullut kiusaamisen myötä niin heiveröisen ujo, pelokas ja hiljainen, että uusiin samanikäisiin ihmisiin tutustuminen oli mahdotonta, koska pelkäsin koko ajan, että kiusaaminen vaan jatkuu ja jatkuu. Sain muilta luokilta yksittäisiä hyviä kavereita, ja osan kanssa ollaan edelleen tekemisissä. Mutta kaikenkaikkiaan, kiusaaminen vaikuttaa tavallaan yhä mun elämään. Ja suurin seuraus oli se, että en koskaan tullut tutustuneeksi niihin uuden luokkani oppilaisiin. Joidenkin kanssa joskus välkällä jotain yritettiin jutella, ja välituntivalvojat pakottivat mut aina menemään mukaan heidän juttuihin, vaikka selvästi huomasin, etteivät he mua olisi mukaan halunneet enkä itse halunnut mennä vain pyörimään muiden sekaan, kun toiset juttelee omiaan ja en itse uskalla sanoa mitään, eikä musta tuntunut että olisin edes tervetullut keskusteluun.

Ja joo, myöhemmin samassa koulussa 4-6. luokilla sain kohdata kiusaamista. Tästä kiusaamiskokemuksestani en ole edes tainnut kertoa kuin lähemmille kavereilleni, koska tää on satuttanut mua ehkä henkilökohtaisesti eniten kaikista, Kiusaajina olivat pääosin rinnakkaisluokan poikaporukka. Miten mua kiusattiin, no esim. nauramalla virheilleni jos vaikka kaaduin viestijuoksussa, syrjimällä, kukaan ei halunnut tehdä yhteistyötä kanssani, mulle ei puhuttu ja olin oikeastaan kaikille kuin ilmaa. Englannintunnit olivat mulle maanpäällinen helvetti. En uskaltanut viitata, koska usein mun vastauksille naurettiin, kammosin paritöitä, koska pelkäsin aina joutuvani jonkun epämieluisan pojan pariksi ja kuuntelemaan sitä hyivittusaatanaa, kun hän ei halunnut puhua minulle eikä tehdä minkäänlaista yhteistyötä kanssani. Se vaikuttaa edelleen mun koulunkäyntiin, mulla on koenumerot yleisimmin väliltä 9-10, mutta en KOSKAAN viittaa tunneilla, koska ala-asteen traumat vaikuttavat edelleen.

Kun näin jälkikäteen miettii, olin helppo kiusaamisen kohde. En koskaan uskaltanut sanoa kiusaajille vastaan, uskoin vaan kaiken mitä sanottiin ja toimin sylkykuppina. Olin hiljainen hiiri, koska en uskaltanut puhua. Mua kiusattiin luultavasti siksi, koska olin juuri niin hiirenhiljainen koko ajan, en virkkanut koskaan kellekkään mitään, olin vähän pyöreämpi kuin muut, en käyttänyt meikkiä ja en mahtunut samaan muottiin kuin muut. Olin erilainen.

Haluaisin nyt kysyä kiusaajiltani, minkä takia heidän mielestään olin niin hiljainen? Minkä takia en koskaan tunneilla viitannut? Minkä takia en halunnut koskaan mihinkään vapaaehtoisesti mukaan? Minkä takia jättäydyin aina porukan ulkopuolelle, kauas toisista? Kuvitteliko ne tosissaan, että se niiden käyttäytyminen todella voisi muuttaa mut toisenlaiseksi? Kiusaaminen, syrjiminen tai toisen satuttaminen ei oo koskaan ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Nyt oon pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että kiusaaminen ei ollut mun vikani. Mussa ei ollut mitään, miksi mua olisi pitänyt koskaan alkaa kiusata. En ollut silloin täydellinen enkä samanlainen kuin muut. En ole nytkään, enkä tuu koskaan olemaankaan. Eikä hekään. Kukaan ei.  Se, että on isompikokoinen kuin toiset, ei oikeuta pilaamaan toisen elämää. Ei sekään, että ei ole luonnonkaunis. Ei sekään, että ei ole hyvä liikunnassa tai yhtään missään. EI OLE OLEMASSA YHDEN YHTÄKÄÄN SYYTÄ, MIKÄ ANTAISI OIKEUDEN KIUSATA KETÄÄN.

Oon pikkuhiljaa alkanut tykätä itsestäni. Tykkään siitä, että mulla on oma persoonallinen tyylini. Tykkään mun lauluäänestä. Tykkään siitä, miten osaan ottaa toiset ihmiset huomioon. Tykkään itsestäni, vaikka vaa'an numero määrittäisi mut ylipainoiseksi, mulla olisi raskausarpia kehossani tai mulla ei olisi täydellistä ihoa. Ihmisten ei kuulu olla täydellisiä. Jokainen ihminen on yksilö, ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Jokainen meistä on ihan yhtä tärkeä vaatteiden koosta tai instagram-seuraajien määrästä riippumatta.♥

Teille ketä kiusataan, haluan sanoa, että kertokaa asiasta jollekkin. Kenelläkään ei ole velvollisuutta kestää sellaista kohtelua, ja jokaisella on oikeus saada käydä koulunsa ja elää elämänsä ilman kiusaamista. Muista, että jos sua kiusataan, sussa itsessäs ei oo mitään vikana, vaan se on aina niiden kiusaajien syytä. Asiasta kertominen ei oo todellakaan lapsellista, noloa tai turhaa. Se kertoo siitä, että arvostat itseäsi ja uskallat pyytää apua. Ja jos asiasta ei kellekkään kerro, se ei lopu. Itse tein jälkimmäisessä tapauksessa juuri saman virheen. Uskalla pyytää apua, mitä aikaisemmassa vaiheessa, sen parempi.



Olkaa ylpeitä itsestänne sellaisina kuin olette, me ollaan yhtä arvokkaita kaikki. ♥




28.3.2016

MINÄ TÄÄLLÄ TAAS

Aurinkoista kevättä kaikille! Ja joo, kuten otsikossa lukee, tää ei oo mun ensimmäinen blogini. Oon pitänyt vaihtelevasti erinäisiä blogeja siitä saakka, kun olin 11.  Kaikkiin on sitten ajan myötä mennyt kiinnostus, ja oon sitten aina vaan tehnyt uuden. Mutta nyt musta tuntuu, että aloitan uuden blogin pitämisen viimeistä kertaa. Bloggaaminen on kivaa, mutta en sitten tiedä. onko se ihan mun juttu. No, kuitenkin nyt ajattelin vielä päästää mun luovuuden valloilleen, ja aloittaa kirjoittaa blogia. Unohtaa kaikki vanhat murheet ja aloittaa käsittelemään asioita ihan puhtaalta pöydältä. Kevät alkaa olla jo aika pitkällä kohta, ja sen myötä myös monet asiat tulee muuttumaan. Mutta te ketkä ette mua tunne, niin teille ois varmaan paikallaan pieni esittely musta :)

Eli oon siis Roosa, 16 vuotias musikaalinen tyttö Pohjois-Savosta. Käyn tällä hetkellä 9. luokkaa, ja ensi syksynä aloitan lukiossa. Mun perheeseen kuuluu äiti, isä, pikkuveli ja kissat Ilona (2.6.2012) ja Eemeli (31.3.2013). Mun vanhemmat on eronneet noin 6 vuotta sitten, ja asun äidin, pikkuveljen ja kissojen kanssa. Isän luona oon viikonloput. Mun molemmilla vanhemmilla on jo uudet nais-ja miesystävät, mutta ne ei asu yhdessä. Mutta ei mun perheestä sen enempää :)

Oon aina ollu musikaalinen. Harrastan pianonsoittoa (vuodesta 2010) ja  laulua omaksi ilokseni, ja esiinnyn joskus koulun juhlissa valinnaismusiikkiryhmän kanssa. Taaperona kävin muskarissa, ja ala-asteella seurakunnan kuorossa. En oo ajatellut haluavani ammattia musiikista, mutta eihän sitä ikinä tiedä :)

Olen harrastanut myös ratsastusta jo noin 6 vuotta, ja oon tosi eläinrakas muutenkin. En oo silti ikinä kilpaillut missään leirikisoja virallisemmissa kisoissa, ja ratsastus on mulle vaan sellainen mukava harrastus, jossa saa olla tekemisissä hevosten kanssa ja nauttia siitä onnistumisen tunteesta, kun joku menee hyvin. Mulla siis ei oo tarkoituksenakaan tähdätä minkään kilpakentille, vaikka ehkä taitoja olisikin. Käyn koulutunneilla joka perjantai klo 17-18. Esteitä oon hypännyt aiemmin, mutta lukuisten selästä tippumisten ja pelkotilojen seurauksena en enää siihen hommaan ryhdy. 

Luonteeltani oon yleensä tosi ystävällinen, toiset huomioonottava ja mukava, Tosin, mulla on myös se tosi temperamenttinen ja ärsyttäväkin puoli, ja olen välillä tosi "hankala käsitellä". Mulla on myös todella huono kriitiikin sietokyky, ja otan asiat useinkin liian henkilökohtaisesti. Tätä taitoa koko ajan yritän harjoitella, mutta olen vaan luonteeltani sellainen. En halua kenellekkään mitään pahaa, enkä syrji tai kiusaa ketään. En myöskään enää hauku/puhu pahaa ihmisistä, joiden asiat ei mulle millään tavalla kuulu tai joita en edes tunne. Tottakai kaikki ihmiset jollain tasolla puhuu pahaa ja juoruilee toisista ihmisistä, mutta itse olen yrittänyt vähentää sitä. Maailmassa olisi asiat ainakin vähän paremmin, jos KAIKKI IHMISET PITÄISIVÄT HUOLEN ENSIN OMISTA ASIOISTAAN, JA VASTA SITTEN PUUTTUISIVAT TOISTEN ELÄMÄÄN.♥

Oon tosi hiljainen ja ujo uusien ihmisten ja tuntemattomien seurassa, ja se johtuu varmasti osakseen siitä, että mua on kiusattu ja syrjitty, ja varmaan jotkut ihmiset tekee sitä edelleen, mutta mua ei vaan jaksa enää kiinnostaa. Tietysti sitä aina miettii, oonko mä ansainnut sellaista kohtelua tai onko mussa oikeasti jotain vialla, ja onko se totta mitä jotkin ihmiset yrittävät mut saada uskomaan. No, kiusaaminen ei ole jatkunut enää varsinaisesti moneen vuoteen, mutta edelleen joillain ihmisillä on vaikeuksia tehdä yhteistyötä mun kanssa ja tulla toimeen. Se on mulle periaatteessa ihan ok, ei kaikista tarviikkaan tykätä. Mutta ois ihan kivaa, jos itseä kohdeltaisiin ihan niinkuin muitakin. Kiusaamisesta ei oo mulle mitään fyysisiä arpia jäänyt, mutta ne henkiset haavat ja lytätty itsetunto ei koskaan parane täysin ennalleen, vaikka haluaisinkin. 

Sitten vähän iloisempiin asioihin. Kamerana mulla on Nikon D3200, ja sain sen viime heinäkuussa. Oon ollut ihan tyytyväinen, mutta kameran mukana tullut objektiivi (joka mulla siis nyt on käytössä) ei oo erityisen hyvä. Aion kyllä jossain vaiheessa ostaa paremman, kunhan saan rahaa riittävästi ja tulee sellainen tarve, että tuo vanha ei oikeasti enää riitä. Tällä hetkellä ainakin tuo vanha riittää vielä ihan hyvin, koska niin vähän kuitenkin loppupeleissä kuvaan. :)

Kuten ehkä ootte huomanneetkin, tykkään kirjoittaa pitkiä tekstejä :D joskus siis vaihtelevasti tulee enemmän kuvapainotteisia postauksia ja toisinaan taas haluan enemmän puhua asioista ja jättää kuvat vähemmälle. Aion kertoa täällä siis ihan jokapäiväisestä elämästäni, en pelkästään kaikista iloisista ja ruusuisista hetkistä vaan myös niistä hetkistä, kun itku ja kyyneleet ottaa vallan, pelottaa ja ahdistaa ja haluaisin vaan jättää kaiken. Haluan antaa teille mahdollisimman todenmukaisen kuvan mun elämästä, enkä uskotella että mun elämä ois aina ruusuilla tanssimista ja mulla ois aina kaikki hyvin, koska asia ei ole niin. Ihan kaikkia yksityiskohtia kuten ihmisten nimiä ja muita henkilökohtaisia tietoja en aio vuodattaa tänne koko maailman luettavaksi, mutta yleisiä asioita kuitenkin.

Tässä vaiheessa on vähän hankalaa määrittää "postaustahtia", se on pitkälti kiinni siitä, miten kouluhommiltani, harrastuksiltani ja kotitöiltäni sun muilta ehdin, mutta yritän postailla VÄHINTÄÄN muutaman kerran viikkoon. Riippuu tietysti siitäkin, miten kiinnostuneita te olette postauksiani ja muita juttuja lukemaan ja seuraamaan. :)





                                                                             Eemeli :)

                                                                         Ilona :)
                                                         kuva heilahti, mutta neiti on niin hassun näkönen :D
                               
                                                       pikkupoikaa väsyttää :)



   Tervetuloa seurailemaan mun aika tunteikasta ja moniväristä elämää! ♥