Kiusaaminen jättää arvet

Päätin aloittaa heti alkuun aikas vakavalla aiheella, älkää säikähtäkö, postaukset eivät tule aina olemaan tällaisia :D asiasta puhuminen ja etenkin kirjoittaminen on minulle helppoa, ja haluan auttaa mahdollisesti samassa tilanteessa olevia/olleita, ja toivon sydämestäni, että kukaan ei joutuisi kärsimään turhaan. Mutta nyt itse asiaan.

Siitä puhutaan aina koulussa, ja kaikki luultavasti tietää MITÄ se kiusaaminen on teoriassa. Ulkopuolelle jättämistä, pahanpuhumista, hakkaamista ja lyömistä, henkistä satuttamista, valheellisten asioiden levittelyä toisista, netissä toisen kuviin ikävästi kommentointia, pahoinpitelyä ja yksinkertaisesti sitä, että haluaa tehdä tahallaan toisen elämästä helvettiä. Mutta loppupeleissä harva ihminen tietää MILTÄ se kiusaaminen tuntuu. Ja voin sanoa, että sitä en haluaisi kenenkään kokevan, enkä toivoisi sitä yhtään kenellekään, en edes pahimmille vihamiehilleni. Se jos jokin on oikeasti paskaa.

Mua on siis itseäni kiusattu, ja kirjoitan tän postauksen omien kokemusteni pohjalta. Muutenhan tähän en edes olisi ryhtynyt, ja idea tähän postaukseen tuli siitä, kun musta tuntuu, että varsinkin koulussa monet ihmiset ei ota koulukiusaamista puhumista tosissaan. Kaikki kyllä tietää mitä se on, miten siihen PITÄISI puuttua, ehkä mitä se aiheuttaa ja että se on väärin. Mutta se on vaan yksinkertainen tosiasia, että ne ihmiset, jotka ei kiusaamista ole joutuneet koskaan kokemaan, eivät tajua sanan varsinaista merkitystä. Sana kiusaaminen merkitsee ihan eri asioita heille, kuin meille kiusatuille,

Mun kiusaaminen lähti luultavasti siitä, kun ala-asteella ihan ekoilla luokilla mulla oli hienommat vaatteet, olin parempi koulussa ja enemmän opettajien suosiossa kuin mun kiusaajat, ja he olivat mulle kateellisia. Enhän mä sillon ite ymmärtänyt yhtään mistään pukeutumisesta ja sellasesta, enkä tiennyt, miksi mua sorsitaan, ei oteta leikkeihin mukaan, musta piirrellään pilapiirrustuksia ja puhutaan pahaa. Meidän koulu oli tositosi pieni ja kaikki tunsi toisensa, ja mulla oli kuitenkin onneksi muutamia kavereita muilta luokilta. Oppilaita oli koko koulussa alle 30.

Kolmosluokalla mua kiusattiin edelleen, ja silloin alkoi tulla kuvioihin jo mm. sitä, että enkuntunneilla jäin aina ilman paria, ja meidän kouluavustaja joutui aina olemaan mun parina (hän on mun sedän ex-vaimo ja oltiin muutenkin kyllä tekemisissä). Huomasin myös sen, kun esimerkkinä käsityön tunneilla yritin tehdä siistiä työtä, ja mua koko ajan vaan häirittiin eikä annettu työrauhaa.

Kolmannen luokan jälkeen mun vanhemmat erosivat, ja jouduin vaihtamaan koulua pienestä 30 oppilaan kyläkoulusta noin 100 oppilasta suurempaan kouluun keskustaan, ja mikä on sanomattakin selvää, se oli mahdollisimman huono hetki vaihtaa koulua. Musta oli tullut kiusaamisen myötä niin heiveröisen ujo, pelokas ja hiljainen, että uusiin samanikäisiin ihmisiin tutustuminen oli mahdotonta, koska pelkäsin koko ajan, että kiusaaminen vaan jatkuu ja jatkuu. Sain muilta luokilta yksittäisiä hyviä kavereita, ja osan kanssa ollaan edelleen tekemisissä. Mutta kaikenkaikkiaan, kiusaaminen vaikuttaa tavallaan yhä mun elämään. Ja suurin seuraus oli se, että en koskaan tullut tutustuneeksi niihin uuden luokkani oppilaisiin. Joidenkin kanssa joskus välkällä jotain yritettiin jutella, ja välituntivalvojat pakottivat mut aina menemään mukaan heidän juttuihin, vaikka selvästi huomasin, etteivät he mua olisi mukaan halunneet enkä itse halunnut mennä vain pyörimään muiden sekaan, kun toiset juttelee omiaan ja en itse uskalla sanoa mitään, eikä musta tuntunut että olisin edes tervetullut keskusteluun.

Ja joo, myöhemmin samassa koulussa 4-6. luokilla sain kohdata kiusaamista. Tästä kiusaamiskokemuksestani en ole edes tainnut kertoa kuin lähemmille kavereilleni, koska tää on satuttanut mua ehkä henkilökohtaisesti eniten kaikista, Kiusaajina olivat pääosin rinnakkaisluokan poikaporukka. Miten mua kiusattiin, no esim. nauramalla virheilleni jos vaikka kaaduin viestijuoksussa, syrjimällä, kukaan ei halunnut tehdä yhteistyötä kanssani, mulle ei puhuttu ja olin oikeastaan kaikille kuin ilmaa. Englannintunnit olivat mulle maanpäällinen helvetti. En uskaltanut viitata, koska usein mun vastauksille naurettiin, kammosin paritöitä, koska pelkäsin aina joutuvani jonkun epämieluisan pojan pariksi ja kuuntelemaan sitä hyivittusaatanaa, kun hän ei halunnut puhua minulle eikä tehdä minkäänlaista yhteistyötä kanssani. Se vaikuttaa edelleen mun koulunkäyntiin, mulla on koenumerot yleisimmin väliltä 9-10, mutta en KOSKAAN viittaa tunneilla, koska ala-asteen traumat vaikuttavat edelleen.

Kun näin jälkikäteen miettii, olin helppo kiusaamisen kohde. En koskaan uskaltanut sanoa kiusaajille vastaan, uskoin vaan kaiken mitä sanottiin ja toimin sylkykuppina. Olin hiljainen hiiri, koska en uskaltanut puhua. Mua kiusattiin luultavasti siksi, koska olin juuri niin hiirenhiljainen koko ajan, en virkkanut koskaan kellekkään mitään, olin vähän pyöreämpi kuin muut, en käyttänyt meikkiä ja en mahtunut samaan muottiin kuin muut. Olin erilainen.

Haluaisin nyt kysyä kiusaajiltani, minkä takia heidän mielestään olin niin hiljainen? Minkä takia en koskaan tunneilla viitannut? Minkä takia en halunnut koskaan mihinkään vapaaehtoisesti mukaan? Minkä takia jättäydyin aina porukan ulkopuolelle, kauas toisista? Kuvitteliko ne tosissaan, että se niiden käyttäytyminen todella voisi muuttaa mut toisenlaiseksi? Kiusaaminen, syrjiminen tai toisen satuttaminen ei oo koskaan ratkaisu mihinkään ongelmaan.

Nyt oon pikkuhiljaa alkanut tajuamaan, että kiusaaminen ei ollut mun vikani. Mussa ei ollut mitään, miksi mua olisi pitänyt koskaan alkaa kiusata. En ollut silloin täydellinen enkä samanlainen kuin muut. En ole nytkään, enkä tuu koskaan olemaankaan. Eikä hekään. Kukaan ei.  Se, että on isompikokoinen kuin toiset, ei oikeuta pilaamaan toisen elämää. Ei sekään, että ei ole luonnonkaunis. Ei sekään, että ei ole hyvä liikunnassa tai yhtään missään. EI OLE OLEMASSA YHDEN YHTÄKÄÄN SYYTÄ, MIKÄ ANTAISI OIKEUDEN KIUSATA KETÄÄN.

Oon pikkuhiljaa alkanut tykätä itsestäni. Tykkään siitä, että mulla on oma persoonallinen tyylini. Tykkään mun lauluäänestä. Tykkään siitä, miten osaan ottaa toiset ihmiset huomioon. Tykkään itsestäni, vaikka vaa'an numero määrittäisi mut ylipainoiseksi, mulla olisi raskausarpia kehossani tai mulla ei olisi täydellistä ihoa. Ihmisten ei kuulu olla täydellisiä. Jokainen ihminen on yksilö, ja hyvä juuri sellaisena kuin on. Jokainen meistä on ihan yhtä tärkeä vaatteiden koosta tai instagram-seuraajien määrästä riippumatta.♥

Teille ketä kiusataan, haluan sanoa, että kertokaa asiasta jollekkin. Kenelläkään ei ole velvollisuutta kestää sellaista kohtelua, ja jokaisella on oikeus saada käydä koulunsa ja elää elämänsä ilman kiusaamista. Muista, että jos sua kiusataan, sussa itsessäs ei oo mitään vikana, vaan se on aina niiden kiusaajien syytä. Asiasta kertominen ei oo todellakaan lapsellista, noloa tai turhaa. Se kertoo siitä, että arvostat itseäsi ja uskallat pyytää apua. Ja jos asiasta ei kellekkään kerro, se ei lopu. Itse tein jälkimmäisessä tapauksessa juuri saman virheen. Uskalla pyytää apua, mitä aikaisemmassa vaiheessa, sen parempi.



Olkaa ylpeitä itsestänne sellaisina kuin olette, me ollaan yhtä arvokkaita kaikki. ♥